Kuukauden kynä- sarjassa eri kirjoittajat makustelevat Zodiakin kauden esityksiä haluamastaan näkökulmasta ja valitsemallaan tavalla. Sonja Jokiniemen teoksesta Armo kirjoitti runoilija ja esseisti Pauliina Haasjoki
Yhteiseksi tiedoksi, kukin muotoihinsa Armo, Sonja Jokiniemi nähty 15.10.
Hyvin pian tanssijat, he neljä, vaikuttavat tutuilta kuin saman kadun asukkaat, kuin musta kani, joka asuu näillä pihoilla, kuin naapurinkoira, kuin ihmiset, jotka asuvat samassa kylässä. Ajattelen seuraavani yhteisöä ja yhteisön elämää. Täällä kulkee heitä, heillä on tapansa ja muotonsa. Ehkä vaatetuksen vuoksi, joka jokaisella esiintyjällä on jonkinlainen, ehkä idiosynkraattisten eleiden takia, jotka ajoittain nousevat kuin kuplat liikkeen pintaan, tunnen katsovani yksilöllisyyttä sellaisena kuin se on yhteisöissä: yhdessäolon osoittamana, mahdollistamana, sen aineksena. Ensin totun säännönmukaisuuteen, joka on hieman pakottavaa, hieman suojaavaa ja kantavaa. Sen keskelle leviää lammikkomainen epäjohdonmukaisen liikkeen ja tarkoitukseltaan piiloon jäävän esineiden valjastamisen tila. Se on kuin joukko versoja ja umpikujia. Sekä pakottavuutta että suojelevuutta purkautuu. Kun esiintyjät vielä myöhemmin palaavat piirtämään maltillisia silmukoita, mittaamaan tilaa hyppäävän askelluksen säännöllisyydellä, havaitsen miten liike lentää tilan poikki melkein kuin levossa, kaiken jälkeisessä. Niin paljon on jo tapahtunut. Teoksen alussa sama askellus ja säännöllisyys sai minut jännittymään siitä potentiaalista, jota vielä ei voinut purkaa, todeta. * Pitkän jonotanssin kuluessa toivon, että havaitsemani ihmiset antaisivat kudoksilleen luvan tehdä kaikkea mihin ne soveltuvat, että he luopuisivat kuin ankaran ornamentaalisesta pystyasennostaan ja rientävästä askel-hypystään. Kinesteettinen empatia oli ladannut minut täyteen purkamatonta liikettä, joka jo koettelee istuvan muotoni rajoja sisältäpäin. Milloin kädet, kyljet, selät, neliraajaisuus, aaltoilevuus, lattian varaan rakentuvat monikulmaiset ja kaarevat vartalonmuodot, keinahtaminen ja lakoaminen? Kun kehomuotojen moneus viimein puhkeaa tilaan, muotoamuuttava liike on yhden toiselle asettamaa, mahdollistamaa tai melkein painamaa. Tanssija kuljettaa toisen, tai kaksi tanssijaa siirtelee kolmatta, lähelle maata ja lakoon. He lennättelevät, kaatavat, kiertävät ja laskostavat toisiaan nyt kaiken aikaa. Tämän kosketuksen, syliinottamisen ja liikuttamisen vaikutus on liikuttava, ottava, vastuuttava. Punnitsen, nostelevatko esiintyjät toisiaan lepoon, kuljettavatko he heitä sellaisessa liikkeessä joka on jo heidän. Arvioin niin, saatan melkein nähdä liikkeen ja asennon muotoisia uomia ja rakoja, joihin he toisiaan sommittelevat. Vaikka esiintyjien määrä lankeaisi parilliseksi symmetriaksi, jokin ajatus tässä huolehtii siitä, että syntyy parittomia konstellaatioita: kolme, yksi. Mirkka Rekolan sanoin symmetrian voi aina jakaa kahtia, se ei ole eheydeksi. * Miten toisin seuraisin esitystä toisella nimellä? Alustava nimi, jonka kuulin, oli englanninkielinen ja viittasi sävyyn, tapaan. Nimi, jolla teos esitetään, on suomenkielinen ja viittaa käsitteeseen, se on itämerensuomalaisille kielille yhteinen germaaninen lainasana, "armo". Tämän nimen suojassa katson otteita, joilla esiintyjät rajaavat ja liikuttavat toisiaan. Yhteisön elämä muodostaa tilan sen jäsenten liikkeelle, antaa pintoja, joita vasten olla, jotka rauhoittavat ja herättävät. Armoa on siis kenties tulla rajatuksi ja palautetuksi. Näissä käsitteellistyksissäni luotan pieneen hypoteettiseen yhteisöön jota seuraan, sen viisauteen ja kohtuullisuuteen. Olen jo jonkin aikaa sitten liikuttunut, vaikka en vielä tiedä, miksi – ehkä silloin, kun neljä tanssijaa seisoivat rivissä, tungeksivat kiireettä paikoilleen ja pitelivät koristelaudan pätkää kuin soihtua, tehtävää joka kiertää. Haluan ottaa vierelläni istuvaa läheistä kädestä, ja otankin. Ilahdun kun ymmärrän, että voin pian sanoa hänelle pitäneeni tästä, eikä minun tarvitse selittää tai kuvailla. Armoa seuratessani tietoisuudessani on ollut yllättävän hiljaista: sen poikki ei kaiken aikaa juokse käsitteellistävän syntaksin nauha. Kun viisi ihmistä esityksen tilan keskellä pitää toisiaan kädestä tanssittuaan jalalla polkevan piiritanssin, kirjoitan mielessäni, että teos ei pääty kädestäpitämisen kuvaan sen vuoksi, että se väittäisi jonkinlaisen sopusoinnun aina jäävän viimeiseksi sanaksi, vaan sen vuoksi, että esitys on yhteisöllinen teko, joka antaa rauhan ja säätelyn jäädä voimaan tässä meille nyt. Olen kuitenkin väärässä, teos ei lopu. Teos jatkuu kohti häivytystä, jossa valot, ja meidän tarkasteleva katseemme, vähitellen sammutetaan tutuksi tulleen liikkeen yltä. * Minkä takia piiritanssivia hahmoja on viisi, kun teoksen liike on muuten koostunut neljästä hahmosta? Kultaisen leikkauksen kohdassa teosta Sonja Jokiniemi on astunut näyttämölle reunasta pidellen sylissään raitakoristeista pusakkaa. Tämä on isäni takki, hän laulaa. Laulu on kertovaa, kaunista, pragmaattista, se ei jäljittele itkujen äänenmuodostusta ja tapaa sellaisena kuin tuo perinne usein rekonstruoidaan. Jokiniemen osuus tuntuu esitykseltä esityksessä, upotetulta, ei päälleliimatulta, ei liioin avaimelta kaikkeen. Laulavan läsnäolon jälkeen tiedämme, yhteisö tietää, mitä yksi sen jäsen on kokenut.